Ja mitäs tällä kertaa?!

Soittelin iskälle vuoden alkupäivinä, ja se kysyi heti että kai te taas teitte jotain ekstriimiä uutena vuotena. No ei ihan ekstriimiä, mutta kyllä me taas vähän hiihdettiin. Perinteetkinhän tässä alkaa jo velvoittamaan ;)

Kertauksena siis kerrottakoon, että on tullut hiihdettyä silleen aavistuksen retkeilymeiningistä urakan puolelle menneinä uuden vuoden aattoina (2013 ja 2012). Ei mitään oikeasti hurjaa, mutta nyt sen verran, että maistuu sitten ne nakit ja pottusalaatti. Ja olen jotenkin mieltynyt tähän perinteeseen :)

Tänä vuonna oltiin taas joululomalla Äkäslompolossa, mutta samaa reittiä ei tietenkään huvittanut hiihtää uudestaan, joten valitsimme yhden yön retkemme kohteeksi Kutujärven niittypirtin. Tämäkin on oikeastaan päivätupa, mutta saimme käsiimme Joel Aholan kirjoittaman retkeilyoppaan, mikä kertoi että tässäkin tuvassa on nukkumapaikat muutamalle ihmiselle. Sinne siis!

Tällä kertaa olin viime retkestä viisastuneena pakannut metsäsukset matkaan. Nämä on kyllä mainiot taskuraketit joka pusikkoon!

Tällä kertaa teimme päätöksen retkelle lähdöstä JO edellisenä iltana, joten osasimme laittaa kellon herättämään ja pääsimme myöskin liikkeelle ihan järkevään aikaan. Ainoastaan suussasulavat hifistely-retkieväät jäi hankkimatta, kun ei jaksettu tai maltettu tehdä enää kauppareissua ennen lähtöä. Syksyn vaellukselta oli mielestämme aivan riittävästi retkimuonaa repun pohjalla. Seuraavana päivänä kyllä jouduin toteamaan, että olin unohtanut TAAS sellaisen pikkuseikan, että paluumatkallakin olisi ihan kiva olla eväitä, ainakin jos paluumatka lähentelee pariakymmentä kilometriä. Yleensä minulta ei pääse tällaiset syömiseen liittyvät asiat unohtumaan, mutta ehkäpä jo seuraavalla kerralla muistan :D

Lähtiessämme liikkeelle oli pakkasta jotakin -25 asteen paikkeilla. Hyvä päivä siis hiihtää, mäessä olisi ehkä varpaita palellut. Tai ainakin autoa olisi palellut parkkipaikalla odottaessa! Lähdimme liikkeelle suoraan mökin pihalta ja ensiksi seikkailimme pienen pätkän umpista, jotta pääsimme hoidetun ladun varteen. Sitä hiihtelimme välillä umpisen kautta "oikaisemalla" aina Kotamajalle saakka, minne päästiinkin sopivasti päivän viimeisillä valoisilla hetkillä. Tiedustelimme vielä jatkosuunnan ja sitten pidimme rauhassa evästauon kodalla, mistä muut evästelijät kaikkosivatkin meidän tultua. Ihan mukavaa, kun saatiin istuskella hetki ihan rauhassa, teetä hörppien ja tulta kuunnellen.

Oikaistiin metsän läpi poroaidalle ja laskettiin siitä taas hoidetun ladun varteen. Saattoi olla hitaampi vaihtoehto, mutta tunnelmaltaan ehdottomasti paras!

Sinisessä hetkessä, pakkasusvan keskellä nököttävä Kotamaja.

Oli jo kunnolla pimeää, kun teimme lähtöä viimeiselle etapille, joka olisi vielä ajamattoman latu-uran pohjaa. Valoisalla huomattiin kuitenkin samaan suuntaan lähtevät suksen jäljet, joten todennäköisesti viimeiset nelisen kilometriä ei kuitenkaan olisi aivan umpista. Loppumatkasta tulikin aivan täydellinen hiihtopätkä. Ympärillä luminen, hämärässä hohtava satumetsä, sukset seurailevat jälkeä aivan kuin itsestään ja koko matka on loivasti alamäkeen viettävää.

Nopeasti tuli vastaan risteys, josta valkkasimme sen oikean haaran, ja heti kohta seisoimmekin niittypirtin pihassa. Aina yhtä mukava fiilis syntyy siitä, kun sukset pysähtyy ja ympärillä on vain hiljaisuus - ja pakkasessa höyryävä hengitys. Huomasimme todellakin olevamme alavalla seudulla, pakkasta tuntui olevan hyvinkin Kotamajaa enemmän. Ja kun astelimme pirttiin sisälle, oli siellä vielä kylmempää! Onneksi edellinen kulkija oli huomaavaisesti tehnyt kunnon sytöt, olipa joukossa oikein tervastakin, niin pääsimme heti lämmittämään kämppää.

Muutaman tunnin päästä saikin jo pötkötellä mukavassa lämmössä ja maha täynnä pirtin laverilla. Ja kuten monesti asiaan kuuluu, mutta mikä heti tullessa tuntui mahdottomalta, meinasi kämpässä tulla vähän hikikin :) Hyvin siis lämpesi tämäkin pirtti! Lavereille mahtui juuri hyvin kaksi ihmistä, kolmannelle oli tehty sellainen VR:n makuuvaunun yläpetin ja ladonoven risteytykseltä vaikuttava lisälaveri, jossa voi ehkä nukkua jos on kevyt eikä kerrossängyssä huimaa. Mutta meitä nukutti erinomaisesti :)

Polttopuita tekemässä

Kotoisasti mökin ikkunasta kajastaa valo ja lämpö. Kyllä kelpaa kömpiä sisälle nukkumaan. Muuta etenemistapaa ei muuten yli 180 senttisten kannata kämpässä ajatellakaan :)

Paluumatka kulki edellispäivän reittiä takaisin Kotamajalle, ja siitä samanlaista ajamatonta, mutta jo kerran jonkun hiihtämää uraa pitkin Lainion ja Pyhätunturin väliin. Sitten käännyttiin kohti Karhukotaa, mutta sinnepä ei ollutkaan kukaan vielä hiihtänyt. Päästiin siis avaamaan latua ihan mukavasti upottavassa umpisessa sellaiset nelisen kilometriä. Se alkoi tuntua pitkältä matkalta jo ensimmäisen parinsadan metrin jälkeen. Pitäisköhän urheilla enemmän vai onks tää normaalia?! :D Näillä paikkeilla tajusin myös sen pienen puutteen eväissämme, kun nälkä alkoi kurnia mahassa ja kotimatkaa oli taitettu vasta alle puolet. Aloin pohtimaan Latvamajan aukioloaikoja ja sitä, saisiko sieltä lättyjä niinkuin Kesängiltäkin?

Rauhallisen aamun jälkeen päästiin vielä liikkeelle hämärissä. Lempeän sinistä aamuhämärää kyllä riittää, ja jos ei ole tarkkana, se voi vaihtua iltasineen aivan huomaamatta :) Tässä kohtaa ollaan jo hiihdelty jonkun aikaa, kello on puoli kymmenen ja nyt valoa on jo sen verran, että saa jonkunlaisen valokuvan aikaiseksi.

Kolmentunturinjänkkä

Tuntuu uskomattomalta, että näin pieni puro on auki, mutta kai se sitten virtaa niin nopeasti. Pitkän matkaa saatiin hiihdellä puron vartta ja ihastella talven taideteoksia.

Pieni tankkaus ennen umpihankitaivalta, innoissaan :)

Kato puut pussaa!

Vitsit miten hieno latu, ja ihan ite tehtiin!

Taas voin todeta, että pitkältäkin tuntuva matka loppuu lopulta joskus, ja niin tämäkin. Saavuimme Karhukodalle ja voi sitä ihanuutta, kun havaitsimme savun tuoksua ja sukset pihalla. Vaikutti siis siltä, että loppumatkaa ei tarvisikaan tarpoa aivan umpisessa. Istahdimme kodalla hetkeksi ja juttelimme ihanan eläkeläispariskunnan kanssa, joilla oli myöskin uuden vuoden traditio hiihtää kodalle paistamaan makkaraa, vaikka valmiita latuja sinne ei vielä ollutkaan. Hatunnosto heille, olivat avanneet ladun samanlaisessa umpisessa, mutta tavallisilla rimpulasuksilla. Ja kun vuosi sitten hiihtelimme jonkun jälkiä samaiselle kodalle, ne olivat juuri saman pariskunnan jäljet!

Vielä viitisen kilometriä hiihtelyä, ja olimme Latvamajalla. Kello oli hieman yli sulkemisajan, mutta majalla vielä kaikki valot päällä ja oi, saatiin lättyjä ja lämmintä mehua! Suuri kiitos teille, joilla ei ollut kiire töistä pois. Kyllä maistui ja hyvältä! Viimeinen etappi mökille menikin lättyjen voimalla ihan helposti, lentokeleissä :) Kiva reissu tuli taas tehtyä ja hirmuisella innolla haaveilemaan seuraavasta!