Uudenvuodenaaton hiihtoretki

Vuosi sitten uudenvuodenaatto vietettiin pitkäksi venähtäneellä tourausreissulla, ja olen ilmeisesti tekemässä tästä jotain perinnettä, sillä jälleen vuodenvaihteen lähestyessä löysin itseni hieman tarkoitettua rankemmaksi osoittautuneelta hiihtoreissulta :)

Vietimme joululomaa Äkäslompolossa ja aatonaattona päätimme että nyt jos koskaan on mentävä, jos haluaa vielä tämän vuoden puolella hiihdellä jonnekin eräkämpälle yöpymään. Päätös tehtiin pitkäksi nukutun aamun pitkäksi venähtäneen aamupalan jälkeen, jonka jälkeen tavaroiden pakkaaminen ja lähtöpaikalle hankkiutuminen vei tietysti lyhyttäkin lyhyemmästä päivästä melkeinpä kaiken valoisan ajan. Tietysti myös tunturin yllä jumittavat pilvet olivat edelleen niin tiukasti paikallaan, että mitään toivoa taivaan kirkastumisestakaan sinä yönä ei ollut, eli otsalampun valoa tulisi mitä todennäköisemmin tarvimaan.

Jotta suunnistamisesta ei tulisi aivan päätöntä arpomista, päätimme käyttää kämpälle siirtymiseen latupohjia, joita pitkin reitti ei kyllä ole suorin mahdollinen, mutta arvelimme että tuommoiset latukoneen levyiset urat erottaisi maastosta pimeässäkin. Kevätsesongin aikaan Tammituvalle (minkä aamulla olimme kohteeksi arponeet perustuen siihen, että siellä pitäisi olla kamina) menee oikein ajettu latu, mutta vielä joulun aikaan sitä ei kunnosteta millään tavalla.

Lähdimme reissuun Kesänkijärven P-paikalta. Alkumatka oli varsin helppo, sillä ensin seurailimme kävelyreittiä Keitaalle saakka, mistä pongasimme huoltokelkan uran Latvamajalle. Tässä vaiheessa alkoi jo odotetusti olla pimeää. Latvamajalta päästiin vielä latubaanaa seuraillen kolmisen kilometriä risteykseen, mistä sitten alkoi meidän hoitamattomien latu-urien seurailu. Tuo osuus hoidettua latua oli jokseenkin hauska, sillä muutamat vastaantulijat katsoivat suhteellisen pitkään meidän leveitä suksia ja rinkkoja. Minä testailin vielä splittiä maastohiihto-olosuhteissa, joten saattoihan siinä katselemista ollakin. Viimeisenä vastaan tullut tyttö sanoi vasta ääneen sen, mitä kaikki muutkin varmaan olivat ajatelleet "Oho!" :)

Risteyksessä pidimme taukoa, ja samalla huomasimme, että muutamien suksien jäljet lähtivät meidän suuntaan. Periaatteessa kiva juttu, koska nyt saimme varmuuden latu-uran paikasta, mutta samalla aprikoimme olisiko joku toinenkin yhtä hullu, jolla olisi samat suunnitelmat kuin meillä? Karhukodalle saavuttuamme totesimme että ei ole, vaan joku oli vain hiihtänyt kodalle paistamaan makkaraa. Tästä eteenpäin meni vain noin viikon vanha kelkanjälki, eikä yhtäkään suksen jälkeä! Pidimme jälleen taukoa ja ihastelimme pimeyteen kajastavia laskettelurinteiden valoja.

Karhukodalta lähdettiin sitten seuraamaan latu-uraa ja pimeässä juuri ja juuri erottuvaa vanhaa kelkan jälkeä. Suunnitelma seurailla latu-uria oli mainio, sillä ura erottui metsän seasta niin helposti, ettei hiihtäessä oikeastaan tarvinnut edes otsalamppua sankasta pimeydestä huolimatta. Matka joutui kun ei tarvinut tarkkailla suuntaa kovin tarkasti, suunnistaminen olisi ollut kyllä aika haasteellista! Yhden kerran jo luulin että suunnistamaan tässä vielä joudutaan, kun tulimme kohtuu ison suon laidalle, missä oltiinkin sitten rällätty kelkalla vähän joka suuntaan. Päätimme kuitenkin ensin tarkistaa yhden suunnan, josko sieltä löytyisi metsän reunasta taas latu-ura. Ja löytyihän se! Kiitos vaan sille, joka oli iskenyt suolle kaksi aurauskeppiä näyttämään latu-uran suuntaa.

Kuuden tunnin hiihtämisen jälkeen ilmestyi eteemme vihdoin Lainiojoki, ja heti joen jälkeen Tammitupa, jes! Hiihtäminen hiljaisessa, pimeässä metsässä oli kuin olisi ollut aivan toisessa maailmassa. Mieli rauhoittui ja olo muuttui jopa hieman epätodelliseksi. Kun pitkän ajan kuluttua näpsäytin otsalampun päälle tarkistaakseni oliko edessä tosiaan silta vai kuvittelinko vain (tämä oli ehkä kolmas silta jonka näin viimeisen kilometrin matkalla, mielikuvitus...), tuntui kuin olisin joutunut repäisemään itseni erilleen siitä maailmasta. Pimeydessä en ollut edes huomannut, että lunta sataa, kunnes koitin ottaa tuvasta kuvan, täällähän dumppaa!

Asetuimme taloksi, lämmitimme kämpän, teimme ruuat ja sitten paisteltiin lättyjä pitkälle yöhön. Tammitupa on päivätupa, eikä siellä valitettavasti ole varsinaisia nukkumapaikkoja, mutta siirtämällä kaikki penkit vierekkäin saatiin aikaan ihan kelvollinen laveri. Kamina toimi lämmittäen pirtin varsin tehokkaasti ja hyvin nukutti!

Paluumatkalle selvittiin herätyksen ansiosta ajoissa, olimme valmiita lähtöön juuri kun ulkona alkoi jotain näkemäänkin. Jotenkin ei hotsittanut hiihtää samaa reittiä takaisin, joten päätettiin hiihtää etelään menevää latu-uraa melkein Villen kämpälle asti ja sieltä suoraan takaisin Latvamajalle. Yöllisen dumppauksen ansiosta vanha kelkan jälki oli nyt vielä vähemmän näkyvissä kuin eilen pimeässä, mutta valoisassa onneksi kuitenkin latu-uran hukkaminen oli melko hankalaa. Isojen soiden ylitykset oli ainoita hankalia, kun ei ollenkaan nähnyt mistä se ura taas lähtee toisella puolen. Mutta lyhyen etsinnän jälkeen ura löytyi onneksi aina uudestaan.

Hiihtäessä oli jälleen hyvä nautiskella sinertävistä maisemista ja pumpulimaisesta hiljaisuudesta. Pongattiin muutamat pienemmät eläinten jäljet, ja yhdet ihan tuoreet hirvenjäljet, oli varmaan kuullut meidät ja tehnyt täyskäännöksen latu-uran vierestä. Hirvet ja porot oli muutenkin käyttäneet latu-uraa kulkemiseen tosi paljon, sillä melkeinpä koko matkan uralla meni useammatkin jäljet.

Näitä suon ylityksiä tuli eteen muutamia. Koita tästä sitten pongata joku latu-ura tuolta toiselta puolen? Kauniit on kuitenkin maisemat =)

Mikäli minä olin kartalla niin taustalla siintää Totovaara.

Tässä välissä voisin kertoa, että splitillä tasamaan hiihtäminen ei ollut ollenkaan suositeltava ratkaisu ainakaan minun jalkojen kannalta. Rakkolaastaria alkoi nimittäin olemaan jo suurin osa jalkojen pinta-alasta. Ehkä pehmeämmät kengät olisi helpottaneet menoa, en tiedä, mutta jatkossa pidän varmaankin huolen että on eräsukset matkassa!

Eilinen 15 kilometriä tuntui jo jaloissa (kuten koko viikon muutkin urheilut) ja Villen kämpän risteyksestä eteenpäin  hiihtelimme ilman minkäänlaista pohjauraa kun kelkan jälki kääntyi kämpälle. Samalla tietysti lämpötila nousi aivan nollan tuntumaan, ja eilinen uusi lumi oli takertui näännyttäväksi jarruksi suksien pohjiin. Kartasta katseltiin, että ennen Latvamajaa tulee takuulla vielä hankalia soiden ylityksiä, joten niistä olisi kiva päästä valoisalla. Oltiin ajateltu, että aamupalan voimalla mennään mökille asti, joten eipä mennyt aikaa evästaukoihinkaan. Onneksi sentään muutama energiapatukka oli repussa, tulipa nekin syötyä. Päivä alkoi jo hämärtää eikä Latvamajaa vain kuulunut, vauhti oli varmaan hidastunut ja nälkäkin alkoi jo olemaan. Niin ja tietysti ne kengät hiersi lukuisista rakkolaastareista huolimatta, auts.

hiihdetään, hiihdetään

Lainiojoki ylitettiin toistamiseen

Mutta tulihan se Latvamaja sieltä lopulta, hämärässä vaan huomattiin yhtäkkiä olevamme siellä. Nyt oli pakko istahtaa tauolle ja tonkia repun pohjalta viimeiset energiat, sillä Kesängin P-paikalle oli vielä vajaat 4 kilsaa matkaa, onneksi sentään juuri ajettua kelkkauraa pitkin! Se menikin varsin nopeasti kun oli aavistuksen alamäkeä ja irrotin karvat suksien pohjasta. Seitsemän tunnin ja 16 kilometrin kevyen hiihtelyn jälkeen oltiin sitten maalissa :)

Mökille, syömään, saunaan, uudestaan syömään, ja vain vaivoin siinä vielä jaksettiin pysytellä hereillä vuodenvaihteeseen saakka. Mitähän sitä sitten keksisi vuoden päästä?

Syksyn vaellukselta...

Viime vuoden syyskuussa käppäiltiin 7 päivää Lemmenjoen kansallispuistossa. Siitä tuli tähän asti ajallisesti pisin vaellus minulle, ja ensimmäistä kertaa myös astuin merkityiltä vaellusreiteiltä pois - ja voi miten tykkäsin! Ilman mitään kiirettä, tai edes kovin tarkkaa etukäteissuunnitelmaa, ruokaa oli varattuna 9 päiväksi ja suunta kohti korkeimpia tunturialueita. Viime vuoden massatapahtuman jälkeen halusin juuri jotain tällaista. Ah, sitä rauhaa... Kilometrejä ei tullut laskettua, kelloa ei tullut katseltua ja aamulla kun lähdettiin, niin aivan varmaa ei ollut mistä löytäisimme seuraavan yön hotellin. Jälkikäteen piirtelin suurin piirtein reittiä Metsähallituksen retkikartta-palvelussa, ja pituus oli noin 80 km.

Ensimmäisinä päivinä käveltiin Lemmenjoen vartta, merkittyä vaellusreittiä pitkin aina Pellisenlaelle asti. Maisemat joelle olivat hienot, varsinkin niillä kohtaa, missä polku kulki vähän korkeammalla. Aurinko paistoi ja lämpöä päiviteltiin oikein vastaantulijoiden kanssakin, + 18 astetta! Syyskussa! Eipä tullut mieleen pakata rinkkaan aurinkorasvaa :)

Lemmenjoki

Härkäkoski 

Tämä on kai sellainen pakollinen turistikuva noilta seuduilta :)

Härkäkosken kohdalla mentiin joen yli istumalla itse veneessä ja kiskomalla vaijerin avulla vene vastarannalle. Loppumatkasta vaellusreitti ja joen varret alkoi jo vähän puuduttamaan, mutta sinnikkäästi käveltiin Kultasatamalle asti yöpymään. Telttailualueella juteltiin parin nuoren miehen kanssa, he olivat vuokranneet kanootit Njurgalahdesta ja meloneet niillä jokiosuuden...ei yhtään pöllömpi ajatus!


Kultasatamasta lähdettyämme vierailtiin Jarkon sukulaisen valtauksella lähellä Morgamojaa. Ketään ei ollut kotosalla, mutta jätettiin lappu ovenpieleen. Tutkittiin Morgamojan autiotupa, todettiin se viihtyisäksi, ja jatkettiin matkaa. Ensimmäiset kaukomaisemat avautuivat Pellisenlaelta, ja niitähän piti tietysti pysähtyä kuvaamaan! Näin jälkeenpäin kuvaa katsoessa tunnelma näyttää sateiselta, mutta pisaraakaan vettä ei tullut, vielä :)

oi näitä ruskan värejä!

Lounaan jälkeen poistuimme polulta ja otimme suunnan kohti seuraavaa tunturia, Jäkäläpäätä. Olin kuullut, että siellä on lentokenttä kulttuurikeskuksineen, ja sellaista oli niin vaikea kuvitella tänne tiettömien taipaleiden taaksen, että olihan se nähtävä. Mutta sitä ennen oli ihmeteltävänä vielä kaivuri erämaassa, sillä Morgamojan yli hipsiessämme näin ja kuulin sellaisen mölisevän kullankaivuupuuhissa. Koko ojakin oli aivan myllätty, jotenkin näkymä tuli vähän äkkiseltään parin päivän erämaan katselun jälkeen. Jäljet oli kyllä tasoiteltu vastaamaan niitä muotoja, mitä paikalla kenties oli ennen mylläyksen aloittamistakin, mutta viehän se aikaa ennen kuin kasvillisuus palautuu.

Jäkäläpäälle noustessamme vilkaisu olan yli toi hetkellistä säpinää retkueeseen, sillä järisyttävän näköinen saderintama läheni ja lujaa! Juuri kun sadevaatteet olivat suurin piirtein päällä alkoi sade, jota tuli oikein tuulen kanssa ja kestikin sitten iltaan asti. Jatkoimme matkaa varautuen ikävimpään vaihtoehtoon, eli näkyvyyden menettämiseen, mutta onneksi pilvet pysyivät sen verran korkealla, että näkyvyys säilyi koko ajan.







Jo kauan ennen lentokenttää laki tasoittui todella tasaiseksi kentäksi. Lopulta näkyville tulivat myös nämä varsinaisen lentokentän alueen merkit. Ei kai tänne enää kukaan laskeudu? Vasemmalla siintää se kulttuurikeskus, missä oli kaksi huonetta, joista toisessa kamina, pöytä ja penkkejä sekä seurue, joka ei edes tarjonnut meille sateesta tulijoille istumapaikkoja. Toisessa huoneessa sitten oli melkoinen valikoima kirjoja. Tästä siis nimi! Varmaankin kullankaivajat on täältä käyneet lainaamassa kirjoja iltalukemisiksi?

Jäkäläpään lentokenttä

Jatkoimme matkaa Jäkäläpään ylitse kohti pohjoista, ja laskeuduimme alas suistoon, minne virtaa puroja ylhäältä tuntureilta vähän joka suunnasta. Jarkolla oli siellä tiedossa vanha ja hyvä leiripaikka, joten seurasimme ensin yhtä puroa alaspäin ja sitten toista vähän matkaa ylöspäin. Sopivasti sade alkoi taukoilemaan juuri, kun pohdimme teltan paikkaa! Iltanuotiolla kuivateltiin sitten sukkia... :)
______

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena, mikä tuntui erityisen kivalta eilisen sateen jälkeen. Tyytyväisyyttä sai aikaan myös se, että pääsi kuivattelemaan kamppeita auringossa. Ja lämmittikin!

Lähdimme nousemaan kohti läheistä Latnjoaivia. Raskaasta rinkasta huolimatta huiput vain tuntuivat vetävän meitä puoleensa :) Pieni hikoilu palkittiin jo nousun aikana sielua hoitavilla maisemilla, ja huipulta näkyi aina vaan kauemmas.

Latnjoaivin rinteellä

Huipulta näkyi viereiset Maarestatunturit, joita katseltiin pitkään...

mustikkapaikka

Latnjoaivilta lähdettiin laskeutumaan koilliseen, sillä kartasta näytti, että sieltäkin löytyisi puroja, joita voisi fiiliksen mukaan seurailla vaikka Vaskojoen kämpälle asti. Aurinko paistoi ja järjettömän isot mustikat saivat meidät pysähtymään aika useasti. Lopulta heitettiin rinkat selästä ja kerättiin puolen litran minigrippussi niitä täyteen. Eikä aarteet tältä tunturilta vielä siihen loppuneet. Jotain valkoista häämötti kaiken sen ruskan keskellä, ja kun pääsimme lähemmäksi, oli siellä komeat hirvensarvet! Aprikoitiin hetki sarvien painoa, mutta oli ne niin hienot että heitin painosta huolimatta ne rinkan päälle. Päätöstä vauhditti myös paikalla lentelevät ampiaiset =D

Jollain tasolla oltiin puhuttu Vaskojoen kämpästä, että hyvällä tuurilla siellä olisi joku varaustuvalla ja antaisi meidänkin saunoa. Jo muutaman päivän erämaassa olo teki meistä kuitenkin sen verran erakkoja, että päätettiin jättää kämppä välistä. Ja peseytyä purossa :) Muutenkaan ei ollut sellainen fiilis, että huomenna haluaisi lähteä siihen suuntaan. Maarestatunturit houkutteli molempia, mutta päätettiin olla päättämättä vielä mitään, vaan paistaa lätyt ja nukkua yön yli ensin.








_______

Taas valkeni aamu auringon pilkahdellessa pilvien välistä. Aamutoimien jälkeen tavarat reppuun ja päätettiin lähteä Maarestatuntureiden suuntaan.

Kierrettiin ensimmäistä tunturin rinnettä pitkin ikään kuin sisälle varsinaiselle tunturialueelle. Vastaan tuli useita poron luurankoja, kaikki samalla korkeuskäyrällä ja varmaan parin sadan metrin välein. Pohdiskeltiin, kuka mahtaa olla syyllinen tähän massamurhaan? Ehkä ahma?











Ylöspäin mennessä huomasimme jälleen, että purojen uomat ovat täällä kuivan kesän jäljiltä täysin tyhjät. Tunturissa yöpyminen ei siis onnistuisi, vaan olisi laskeuduttava riittävän alas jotta löytyisi vettä. Pian puut hävisivät ympäriltämme ja kuljimme mukavan helppokulkuista tunturiylänköä pitkin. Tuuli tosin puhalsi melko räväkästi, ja alkuviikon + 18 t-paitakelin sijaan nyt vedettiin pipoja päähän ja hanskoja käsiin. Pysähdyttiin lounastauolle tuntureiden väliseen notkoon, missä sai istua tuulen suojassa. Sitten lähdimme jälleen ylöspäin huipulle, minkä määrittelimme kartasta ainakin yhdeksi Maarestatuntureiden korkeimmista, jos ei korkein.

Maarestatuntureita

Kliseisesti huipulla tuulee!

Ensin meinattiin laskeutua yöpymään Ravadasjärven rannalle, mutta huipulta maisemia tiiraillessa tuli ajatus kulkeakin vielä tuntureiden toiselle puolen. Siispä suunta ylänköä pitkin suurin piirtein itään, vielä yksi huiputus ja sieltä uskomattoman vaikeakulkuista rakkakivikkoa pitkin alaspäin. Kun kivikko loppui, edessämme oli puro jossa virtasi iloisesti vettä ja mukavan näköinen mäntykangas, missä riitti polttopuuta. Tähän jäädään! Leiri pystyyn, nuotio, ruokaa ja jälkkäriksi marjapiirakka-hässäkkää, koska oltiin jälleen kerätty mustikat tunturista ja leirissä riitti puolukoita. Okei, ehkä piirakka ei aivan ollut piirakan muodossa, mutta samat ainekset siinä kuitenkin oli :)
______

Aamulla istuskeltiin laiskasti vielä laavulla teetä hörppien ja lukemalla viihdykkeeksi kartasta hassuja paikannimiä, jääköhän se aamulehden lukeminen jotenkin tavaksi? Siinä karttaa tutkiessa tuumittiin, että voisi olla syytä alkaa suunnata takaisin ihmisten ilmoille. Arveltiin, että voitaisiin ehtiä Lemmenjoen varteen jopa tämän päivän aikana. Matkalle näytti vielä osuvan kivan näköisiä lampia ja yksi tunturikin.

Etappi alkoi suunnistamalla joitakin kilometrejä tasaista mäntykangasta. Ensimmäistä kertaa joutui todella vilkuilemaan kompassia, kun mitään maamerkkejä ei oikein näkynyt.









Hienosti kuitenkin lopulta tultiin juuri sinne minne pitikin, tämän suon laitaan. Tässä olisi muuten kivoja leiripaikkoja, jos joskus vielä sattuu saman suon laitamille. Me suuntasimme suoraan suon yli, ja kuivuuden ansiosta siitä mentiinkin helposti, niin että heilahti :)

 Ensimmäinen ihasteltava lampi oli kuivunut täysin!

Suunnattiin hieman ylemmäs ja lähemmäs Unna Cuonjoaivvasia (tuo tunturi kuvassa takana), ja johan löytyi lampi, joka sisälsi vettäkin! Aurinko paistoi jälleen todella lämpimästi, joten jäätiin lammen rantaan pitkähkölle lounaalle ja pesulle.

Lopulta maltoimme jatkaa matkaa, ja kipusimme ylös tuntureille ihastelemaan vielä maisemia ja vilkuttamaan hyvästit Maarestatuntureille ja erämaalle.

Nousemassa päivän tunturille. Alhaalla evästelypaikka lammen rannassa.

Unna Cuonjoaivvasin huipulta näkymä kohti Joenkielisen tunturia. Jossain välissä on myös Lemmenjoki.

Houkuttelevista leiripaikoista huolimatta jatkoimme matkaamme ja laskeuduimme alas Hanhijärven rantaan. Järven toiselta puolen tavoitimme vanhan kansallispuiston rajalinjan, mitä pitkin kuljimme rajavartijoita leikkien loppumatkan Lemmenjoen rantaan, Sieriknivan telttailualueelle. Haikein mielin hyvästit erämaalle...











______

Vielä saimme kävellä yhden päivän, ennen kuin olimme takaisin lähtöpisteessä Njurgalahdessa. Taas aamun uutisia lukiessa huomattiin, että vähäisellä kiertotiellä päästäisiin käymään vielä Joenkielisen huipulla. No sehän passaa! Otettiin taas vanha rajalinja käyttöön ja noustiin sitä pitkin huipulle. Tuuli puhalsin jälleen navakasti ja taivaalla risteili sadetta enteileviä pilviä, mutta pisaraakaan ei sieltä kuitenkaan tippunut. Huipulla tuuli oli niin kova, että valokuvista oli vaikea saada tarkkoja koska tuuli heilutti kuvaajaa niin paljon :)

Joenkielisen rinteeltä, alhaalla Lemmenjoki ja kauempana Hanhijärvi

Huipulta maisemaa kaakon suuntaan, onko kukaan käynyt tuolla?

virallinen huiputuskuva

etsi kuvasta monta lintua...

Tuuli puhalsi sen verran kylmästi, että pakollisten huiputuskuvien jälkeen lähdettiin aika vikkelästi seuraamaan merkittyä vaellusreittiä joka veisi aina Njurgalahteen asti. Kun laskeuduimme tuulen suojan puolelle, aurinko lämmitti jälleen mukavasti. Kävelimme keskelle kiiruna (?) laumaa, jota ei meinannut mitenkään erottaa kivikosta. Linnut motkotti meille ja siirtyivät vähän sivummalle. Pysähdyttiin tulistelukodan kohdalla lounaalle, ja siitä reissun viimeiselle etapille kohti parkkipaikkaa. Aika monta taukoa pidettiin siinäkin matkalla, aurinko paistoi, ruskan värit loisti ympärillä eikä oikein ollut mitään kiirettä pois.


Njurgalahteen saavuttuamme päätettiin jäädä sinne vielä saunomaan, syömään ja nukkumaan. Täydellinen päätös hienolle reissulle! Uusia elämyksiä taidettiin suunnitella jo samana iltana... :)