Wednesday, September 28, 2016

Paistunturin vaellus, osa 1/2



Lyhyesti: Vaelsimme Paistunturin erämaa-alueen halki etelästä pohjoiseen 4.-12.9.2016. Matkaa kertyi noin 85 km. Mieleen jäivät aavat maisemat, loputtomat suot, Erttetvarrin vanha poroaita, värikäs maaruska, aurinkoiset aamut, sateiset illat teltassa ja joutsenet tihkusateessa.

Päivä 1

Syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina hyppäsimme illansuussa ulos Karigasniemelle ajavasta bussista Sulaojan P-paikan kohdalla. Ilma oli vähän kolea ja vettä sataa tihuutti. Olin helpottunut päästessäni ulos autosta, sillä bussikuskin vauhti ei oikein mahtunut minun mukavuusalueelleni. Kuumakin siellä oli. Parkkipaikalla oli autoja komean kokoinen rivi, mutta yhtään ihmistä ei näkynyt. Säädimme hetken rinkkojemme parissa, mutta pian jo punnersimme kantamukset selkään ja lähdimme tallustamaan Kevon reittiä pitkin. Vihdoin se alkaa, ajattelin. Oli vähän kiire päästä pois maantien läheisyydestä.



Parin kilometrin jälkeen saavuimme tulipaikalle ja siinä käännyimme polulta pois, uralle, joka oli kyllä oikeastaan metsäautotie. Päätettiin kävellä muutaman kilometrin päähän ja etsiä leiripaikka Luomusjoen varresta. Tiellä näkyi tuoreita tassunjälkiä, joita hieman ihmeteltiin. Oli isommat ja pienemmät, ja siinä oli juostu kovaa. Senpäiväisistä sateista päätellen jäljet oli tehty ihan äskettäin. Veikkasimme jälkien jättäjiksi koiria, mutta oli hieman omituista ettei yhtäkään kengän kuvaa näkynyt. Siinä jälkiä ihmetellessä sade loppui ja ilta-aurinko pääsi paistamaan hienosti takavasemmalta. Eteemme ilmestyi sateenkaari, jonka värit erottuivat hienosti taustalla olevia tummansinisiä pilviä vasten. Sateenkaari suureni silmiemme edessä. Vau, aika hieno värishow ensimmäisen illan kunniaksi, kiitos!



Löysimme leiripaikan Luomusjoen varresta. Ilma kylmeni tuntuvasti heti auringon laskettua. Keittelimme nopsasti kaakaot ja sitten oltiinkin jo valmiita kömpimään makuupussin lämpöön. Ensimmäinen yö meni minulle tutulla kaavalla. Ensin paleli, loppuyöstä oli mukavan lämmin. Aamuyöllä heräsin iloiseen sateenropinaan telttakangasta vasten. Aamulla sadepisarat olivat jäätyneet teltan pintaan. Makuupussikin oli ihan kostea ulkopinnalta. Onneksi tuli aurinkoinen aamu.


Päivä 2

Söimme aamupalaa kaikessa rauhassa ja odottelimme teltan hieman kuivuvan ennen kuin pakkasimme tavaramme. Juuri kun aloimme olla lähtövalmiina, kuulimme lähestyvää moottorinhurinaa ja niinpä niin, joku ajeli autolla suoraan leiripaikallemme. Hieman harmistuneena ajattelin, että onneksi ensi yöksi päästään ainakin sen verran syrjään, ettei sinne enää kukaan autolla tule moikkaamaan. Harmitukseni loppui kuitenkin, kun huomasin autosta loikkaavan ulos kaksi suurta koiraa. Tunnistin koirat ja arvasin, että niiden seurassa on myös itse Seikkailija Pylkkänen, ja menin tervehtimään. Tero oli saanut kyydin Karigasniemeltä Kevon polun alkuun, jonne hän oli seuraavaksi suuntaamaassa. Olihan se hauskaa tavata tyyppi, jonka reissuja on seurannut ajoittain somen välityksellä. Ja mielenkiintoinen projekti on Terolla menossa! Juttelimme hetken ja pääsimme osallistumaan Teron ja yhteistyökumppanin kilpailuun. Kaverikuvaan en kehdannut äkillisen ujouspuuskan yllättämänä kysyä :)

Puolelta päivin pääsimme sitten vihdoin liikkeelle ja päivä aloitettiin kahlaamalla Luomusjoesta yli. Samaan syssyyn alkoi sitten satamaankin, ja juuri kun oli ollut puhetta että mukavaa säätä on luvattu koko viikolle. Eihän se siis pitänyt sataa! Mutta vettä sieltä taivaalta kumminkin tuli, pitkin päivää, mutta onneksi väliin mahtui vähän aurinkoakin.

Luomusjärvet

Käveltiin Luomusjärville ja sieltä Luomusvárrien länsirinteitä pitkin Kuivin reitille, mitä ei kyllä pitkästi seurailtu kun jo kaarrettiin taas omille teillemme kohti Njávgoaigorsaa. Jarkon leiripaikkavainu ounasteli, että sieltä voisi löytyä mukava paikka ensi yöksi. Ja löytyikin! Täydellisen tasainen paikka teltalle pienestä kanjonista. Ilta-aurinkokin pilkahteli, kunnes harmaa pilvimassa taas vyöryi peittämään taivaan. Mutta onneksi ei satanut. Ainakaan vielä :)




Päivä 3

Toisena aamuna heräiltiin auringonpaisteeseen. Meidän pienessä kanjonissa oli täysin tyyntä - ja niin lämmintä! Levitin makuualustan ulos ja söin siinä aamupalaa villasukat jalassa. Niitä elämän pieniä ihania asioita :)

Kun vihdoin maltettiin lähteä liikkeelle, kävelimme lyhyen matkan Njáugoaivin tuvalle. Olisin kurkannut sisälle, mutta joku oli siellä ilmeisesti nukkumassa kun ovi ei auennut ja sauvat oli eteisessä. Keskellä kirkasta päivää! Hipsin eteisestä vähin äänin ulos ja kurkkasin sitten pihapiirin kotaan joka sekin oli aivan kunnollinen, kaminalla varustettu pirtti.

Njáugoaivin tupa ja kota

Jatkoimme matkaa Akukammille polkua pitkin taivaltaen, kauniissa kelissä ja auringonpaisteessa. Njávgoaijohkan yli pääsi helposti kahlaamalla, ja samalla kohtaa tapasimme pari herrasmiestä matkalla toiseen suuntaan. Akukammilla saatiin syödä lounasta lämpöisessä auringonpaisteessa, jälleen sukkasillaan makuualustan päällä :) Tämäkin kammi oli erittäin asiallinen nukkumapaikka kaminoineen kaikkineen.

Matkalla Akukammille


Lounaan jälkeen kävelimme vielä muutaman sata metriä Kuivin reittiä pitkin luonnonpuiston rajalle, mistä otimme suunnan Čeavrresgielasin länsipuolelle. Tuntui ihanalta lähteä pois merkityltä polulta. Aurinko paistoi, askel oli kevyt ja seikkailu tuntui nyt vasta kunnolla alkavan!

Ylitimme Suorbmaljohkan ja otimme suunnan pohjoiseen nimettömän kukkulan ylitse. Tässä kohtaa huomasin ensimmäisen kerran maiseman laajuuden. Puita ei näkynyt ja maaston muodot olivat niin pehmeitä, ettei sieltä heti erottanut kartassa näkyviä kukkuloita. Voisiko sanoa että oli aavaa? Heti tuli mieleen pohjoissaamen sana áhpi, minkä uskoisin kuvaavan juuri tällaista.

Laajat on maisemat

Ja toiseen suuntaan sama homma :)

Nousimme hieman ylemmäs ja samalla huomasimme tuulen yltyvän. Tulimme luonnonpuiston puolelta alkunsa saavan puron varteen ja kävelimme sitä pitkin alaspäin yrittäen löytää teltalle edes hieman tuulensuojaista paikkaa. Maastonmuodot olivat tosiaan niin loivia, ettei tuuli kyllä tuntunut yhtään sen hellemmältä vaikka kävelimme pitkästi puron vartta alaspäin. Ensimmäistä kertaa minulle konkretisoitui asia, jonka olin kyllä tiennyt mutta en ehkä sisäistänyt: kun ollaan avotunturissa, ylängöllä, niin sieltä ei välttämättä ihan hetkessä pääse tuulelta suojaan. Onneksi tämäniltainen tuuli ei oikeasti ollut myrskyisä, vaikka oli siinä sen verran potkua, ettei kyllä sukkia enää ripusteltu teltan ulkonaruille kuivumaan. Lopulta vain pystytimme teltan sopivan tasaiseen kohtaan ja siinä se sai luvan olla. Muistelin Jarkolle että olin joskus lukenut jostakin telttatestistä telttamme pärjänneen oikein mainiosti tuulitestissä, ja taisin samalla vakuutella itsellenikin, että kyllä se siinä pysyy vaikka tuuli yltyisikin.


Päivä 4

Yöllä heräilin useampaan kertaan siihen, kun tuuli ravisteli telttaa voimakkaasti. Toisinaan taas sadekuurot hakkasivat telttakangasta vasten. Aamuun mennessä tuuli kuitenkin tyyntyi eikä yksikään telttanaru ollut edes löystynyt. Siinä oli aamun hyvät uutiset. Huonot uutiset liittyivät vallitsevaan näkyvyyteen, sillä tämä päivä oltiin varattu mahdollisesti Guivin huiputtamiseen, mutta homman mielekkyys ja maisemallinen anti olivat tällä kelillä täysi nolla. Lisäksi vallitsevaan säätilaan kuului ihana tuhnusade.


Vertailun vuoksi kuva samasta paikasta edellisenä iltana:

Syötiin aamupala ja pötköteltiin teltassa. Tänä aamuna ei innostanut. Eilen nähtiin jo maistiaisia maisemista, ja komeassa kelissä ehdin jo haaveilemaan Guivilla käymisestä. Jos keli ei aukeaisi, olisi jatkettava päivämatkan verran pohjoiseen, mutta tuhnuun lähteminen ei oikein houkutellut. Ja eihän se keli auennut. Syötiin vielä lounasnuudelitkin teltassa, mutta sitten oli kömmittävä sieltä ulos, pakattava teltta ja lähdettävä jatkamaan matkaa. Pohkeetkin tuntui olevan aivan jumissa ja kävely tuntui hankalalta. Tämä aamu taisi olla niitä vaeltajan huippuhetkiä, jolloin tulee mietittyä kaikenlaista hullua, kuten lämmintä hiekkarantaa, palmupuita ja mohitoja, ja kirjoitin myös päiväkirjaani: "Mitä jos mentäiskin ens syksynä lomalle jonneki lämpimään?".



Pilvet olivat sentään nousseet aavistuksen ylemmäs, vaikkakin vettä niistä silti tippui koko päivän. Seurailimme leiripaikalta lähtevää puroa aivan Paistuntureiden kupeeseen, missä puro olikin jo leventynyt uskomattoman hienoksi jokilaaksoksi. Tulimme pienen lammen lähelle ja lammelta nousi lentoon kaksi joutsenta. Seurasimme niiden nousukiitoa hiljaa tihkusateessa seisten ja silloin ajattelin, että on se vain tämmönenkin päivä kaunis. Porotkin osasivat juosta tunturin rinteellä niin, että ne näkyivät juuri meille hienona siluettina taivasta vasten. Vielä kaksi kertaa näimme joutsenet, ne lensivät aina pohjoiseen päin seuraavalle lammelle ja me raahustimme hiljalleen perässä. Kolmannella kerralla ne olivat löytäneet yhden kaverin, sillä viimeiseltä lammelta lähtikin jo kolme joutsenta. Ja loppupäivän rallattelin mielessäni korvamatoa: kaksi pientä joutsenta ne leeen-sivät, saaaateista laaksoa eeee-teenpäin, ja kooooska matka oli hauska niin, pyysivät he mukaan yhden too-veee-riiin :D



Illalla pystytimme leirin märkinä ja väsyneinä Paistunturin korkeimman huipun, Gáimmoaivin lähettyville. Tarkoituksena oli kävellä vielä muutama kilometri laaksoa eteenpäin, mutta ei vain jaksanut. Samalla näimme, että edessä olisi ollut seuraavaksi rakkainen tunturinrinne, joten päätettiin että tältä päivältä saa riittää. Pystytettiin ulkoteltta ja istuttiin sen sisällä kosteissa vaatteissa pastaa keitellen. Pohkeet olivat edelleen kipeät, sillä päivän etappi oli sisältänyt taas loputtomalta tuntuvia suopätkiä. Tässä kohtaa taas mietin, että voisi kai sitä lomallaan jotain muutakin tehdä. Olo oli tosi väsynyt eikä etukäteen mietitty Gáimmoaivin huiputus käynyt mielessäkään. Mutta kun hieman myöhemmin, ruuan ja kuuman kaakaon jälkeen pääsin kömpimään kuivaan ja lämpimään makuupussiin, ajattelin taas että mikäs tässä, kaikki on hyvin, on lämmin ja kuiva paikka nukkua ja sateen ropinakin alkoi taas tuntua mukavan tunnelmalliselta :)


Päivä 5




Neljäs aamu, aurinko paistaa! Voitteko kuvitella, miten ihanaa se on?! Tai paistoi ainakin välillä, pilvien raosta, mutta sekin riitti mainiosti nostattamaan tunnelman korkealle ja kuivattamaan ainakin tärkeimpiä varusteita ihan riittävästi. Pilviä kasaantui koko ajan lisää, mutta armollisesti sääherra pidätteli sadetta siihen saakka, että päästiin liikkeelle. Oisko 10 minuuttia kävelty, kun alkoi ripsimään. Mutta siinä vaiheessa ei sade enää haitannut, pääasia että aamu oli kuiva.

Tämän päivän etappi koostui lähinnä soiden kiertelystä ja haastavahkosta suunnistuksesta. Ensiksi kuljimme kohti Duottar-Áitevarria, siitä Gohpalasskáidin yli ja lopulta leiriydyimme Čársejohkan varrelle. Näyttää kartalla yksinkertaiselta reitiltä, mutta ei ollut maastossa ihan yhtä helppoa hahmottaa, sillä korkeuserot ovat niin pieniä että melkein joka suunnassa näyttää samanlaiselta. Ja soita kiertäessä haluaisi osua just eikä melkein sille ainoalle kuivahkolle ketunhännän levyiselle kaistaleelle, varsinkin jos vaelluskaverin kenkä päästää vettä sisään eikä itseäkään kiinnostaisi vetää mitään suokävelyä erään tunnetun hiihtäjän tyyliin. Luettiin jatkuvasti karttaa, tuijotettiin kompassia ja pohdittiin maamerkkejä. Onneksi näkyvyys oli ihan ok koko päivän. Ketunhännät löytyi melko hyvällä prosentilla.

Nalle Puhin puu. Tämä näkyi pitkään hienosti horisonttia vasten ja toimi hyvänä kiintopisteenä.

Puissa ei juuri lehtiä ollut, tai siis ylipäänsä puita ei juuri ollut, mutta maaruska loisti kauniisti.

Kartanlukuhetki Gohpalasskáidilla

Ja voitteko uskoa, että saatiin pystyttää teltta ilman vesisadetta! Nähtiin kyllä koko ajan lähestyviä sadealueita vähän joka suunnalla, joten linnoittauduttiin sitten loppuillaksi taas telttaan, kuuntelemaan jo tutuksi tullutta sateen ropinaa. Kuuluuko sitä loppureissun aikana enemmän vai vähemmän, se selviää vaelluskertomuksen seuraavasta osasta. Coming soon! :)





2 comments:

Mimmi said...

Minulla varmaan menisi usko, kun kaikkialla näkyy vain aakeaalaakeaa. Pidän kyllä metsissä kävelemisestä, mutta niissä riittää aina jotakin katseltavaa. Harmi, että teille osui sateisia ja sumuisia päiviä, vaikka hienoa viikkoa olikin luvattu.

Kaisa said...

Joskus täytyy kyllä vakuutella itselleen, että on se maailma vielä olemassa, vaikkei mitään näykään :) Mutta etenkin näin jälkeenpäin kaikkea muistelee vain positiivisella mielellä ja on iloinen että on päässyt tuonkin kokemaan! Onhan se sumukin oikeastaan ihan hieno ilma! :D